Heipä vaan hei,

Tajusin juuri äsken, etten ole kirjoittanut tänne mitään moneen kuukauteen. Ainakin on selvää, etten tule koskaan ansaitsemaan elantoani kirjoittamalla. :D Olen ollut jonkinlaisessa horroksessa monta kuukautta, enkä ole juuri ollut kosketuksissa muuhun maailmaan. Myös sairastelu on syönyt sosiaalista elämää. Mutta otetaan tähän nopea kooste tärkeimmistä tapahtumista / asioista.

Mummun kuolema aiheutti paljon surua ja sen myötä päädyin tilanteeseen, jossa voimavarani eivät riittäneet mihinkään. Jouduin lopettamaan iltalukion yhtä nopeasti kuin sen aloitinkin. Olin todella pettynyt itseeni, enkä oikein jaksanut nähdä elämässäni mitään järkeä. Jotenkin siitä kuitenkin selvittiin. Kävin risteilemässä loppuvuodesta ja se oli kyllä oikein piristävä kokemus. Olin jopa tekemisissä erään miehen kanssa, enkä edes muista, koska viimeksi oon tavannut miehiä baarissa. (Varmaan osittain siksi, etten käy baareissa.) Sillä riemulla mentiin taas muutama viikko eteenpäin. Sitten olinkin melkein kuukauden kipeänä ja se johtaakin oikeastaan tähän hetkeen. 

Oman kappaleensa ansaitsee välirikko rakkaan ystäväni/fwb:n kanssa. Kai tässä pitäisi ihan ensimmäisenä tunnustaa, että rakastan tätä miestä. Rakastan niitä hetkiä, kun olemme yhdessä ja musta tuntuu, että kaikki äänet sisälläni rauhoittuvat ja hiljenevät. Sanoja ei tarvita. Rakastan sitä, kun hän silittää hiuksiani, vaikka muuten en siedä sellaista laisinkaan. Ennen kaikkea rakastan sitä, että mun ei tarvi esittää mitään. Saan olla juuri niin ehjä tai niin rikki kuin olen. Kaiken säädön ja sähläämisen keskellä hän on se, joka pysyy. Vaikkakin joskus menee kuukausia, hän on kuitenkin aina paikalla. Ja koska hän on kovin erityinen ihminen, täytynee varmaan keksiä hänelle jokin uusi nimitys (vanhat lukijat saattavat muistaa Nuoren kundin). Olkoon hän siis kovin mielikuvituksettomasti vaikkapa Herra N. Herra N:n kanssa kävi hiukan keljusti juuri ennen mummuni uurnan laskua ja suutuin hänelle erittäin kovasti. Koska vihaan riitelemistä yli kaiken, yritin tulla aavistuksen verran vastaan, mutta hän ei reagoinut mitenkään viesteihini. Siitä kettuuntuneena laitoin välit poikki samana päivänä kuin tapaamisestamme tuli seitsemän vuotta täyteen. Välirikko jatkui aina viime viikkoon asti. Tajusin, että olen jo elämässäni tavannut N:n lisäksi yhden ihmisen, jonka kanssa oli sama sielujen sympatia. Tätä toista ihmistä ei enää ole, koska hänen elämäntuskansa kasvoi liian suureksi. Tämän ajatuksen jälkeen myönsin vihdoin itselleni, että N on aivan liian tärkeä minulle, jotta voisin elää ilman, että olen edes yrittänyt korjata välit. Anteeksi en pyytänyt, koska en ole tehnyt mitään väärin, mutta tarjosin sovintoa. Nyt sovinto on tehty, viestit eivät todellakaan lentele entiseen tahtiin, mutta toivon ja uskon, että tilanne korjaantuu. 

No, sitten tästä hetkestä. Oulun ja Helsingin tapahtumat ja niihin liittyvä uutisointi ovat aiheuttaneet minulle suuria ongelmia selvitä arjesta. Traumamuistot tunkeutuvat läpi jatkuvalla syötöllä. Lamaannun ja jäädyn aivan täysin monta kertaa päivässä. Osat vaihtuvat ja ahdistus on valtavaa. Yritän vain puskea jotenkin eteenpäin ja hyödyntää kaikkia oppimiani rauhoittumiskeinoja. En pysty puhumaan, enkä edes kirjoittamaan. Pakkojutut ovat pahentuneet. Mutta kyllä tämä tästä. Ehkä. Varmaan. 

Tässä tämänkertainen avautuminen. En tiedä, pitäisikö toivottaa jo hyvät vaput tässä vaiheessa, kun katsoo, kuinka usein olen tänne kirjoittanut. :D