Heippa ja anteeksi samaan syssyyn. Nyt tapahtui liikaa asioita samaan aikaan, joka aiheutti täydellisen jäätymisen blogin ja muunkin kirjoittamisen suhteen. Eli nyt vähän päivitystä ja klikkaamisen avaamista tiedossa.

Aloitetaan hoitoneuvottelun jatkojutuista. Eli sain jo ravitsemusterapeutille ajan, se olisi ollut toissa päivänä, mutta en jaksanut lähteä mihinkään. Sain myös sosiaalityöntekijälle ajan, se olisi ollut eilen, mutten jaksanut mennä sinnekään. Molempiin sain uudet ajat. En vaan nyt oikein jaksa ymmärtää, miksi menen suunnittelemaan tulevaisuutta sosiaalityöntekijän kanssa, kun tulevaisuus ei ainakaan todennäköisesti ihan lähimpään vuoteen sisällä koulutusta tai työtä. No, mennään, kun on niin sovittu.

Edellinen kommentti aukeaa ehkä paremmin tämän selvityksen myötä. Eli aloitin opiskelun iltalukiossa. Olen kyllä yo, mutta halusin kokeilla opiskelua. Lähinnä, että miten käytännössä jaksan sitoutua opiskeluun neljänä päivänä viikossa ja miten pärjään ihmisten ilmoilla. Vaikka minulla oli vain yksi kurssi, koulupäivä matkoineen kesti kolme tuntia. Alkuun kaikki meni hyvin. Vähän tuskailua, kun asiat eivät muistuneet mieleen ihan niin helposti kuin olin odottanut. Uskottelin itselleni, ettei minua haittaa, jos tämä kokeilu menee pieleen. Ehdin käydä koulua puolitoista viikkoa ennen kuin seuraavassa kappaleessa vastaantuleva asia tapahtui. Sen jälkeen oli vähän vaikeuksia.

Nyt tulee se tärkein, kamalin, raastavin ja tuskaisin asia, jonka takia en ole saanut kirjoitettua. Mummuni sai massiivisen sydänkohtauksen ja nukkui pois seuraavana iltana. Vaikka en vieläkään usko tapahtunutta todeksi, tulee kuitenkin niitä hetkiä, kun sen käsittää. Elämä suistui ihan raiteiltaan. Jotta ymmärtäisitte paremmin, täytyy kertoa laajemmin mummusta ja muusta. 

Toinen pappani (ko. mummun aviomies) kuoli ennen syntymääni ja toinen, kun olin 12. Minulle jäi mummu, joka sairasti skitsofreniaa, johon ei saatu kummoista hoitovastetta ja mummu, jonka kanssa minulla ei ollut kovin kummoiset välit, vaikka hän hoitikin meitä todella paljon ja oli liki päivittäin elämässämme osallisena ensimmäiset yhdeksän vuotta, jonka jälkeen hän muutti pois kotikaupungistani. Ensinmainittu mummu kuoli, kun olin 18. Jälkimmäisen kanssa meille alkoi muodostua läheisemmät välit, kun sain lapseni 19-vuotiaana. Viime vuosien ajan soittelimme toisillemme useita kertoja viikossa ja puhuimme lähes poikkeuksetta vähintään tunnin joka kerta. Yritin käydä katsomassa häntä useamman kerran vuodessa. Hän oli käytännössä ainoa isovanhempi minulle, joten menetys on moninkertainen. Olen kiitollinen, että saimme välimme kuntoon ja todella paljon enemmänkin. 

Nyt ymmärrätte varmasti paremmin, kuinka paljon tämä menetys sattuu. Odotan edelleen, että mummu soittaisi ja kysyisi kuulumisia. Olen useamman kerran ollut jo valitsemassa hänen numeroaan puhelimella, kunnes olen tajunnut, etten voi enää soittaa hänelle. Kaipaan mummua todella paljon. Kaipaan mummua, joka yritti ymmärtää sairauttani katsomalla jokaisen ohjelman kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja lukemalla Cheekin elämäkerrankin sen takia. Kaipaan mummua, jolla oli aina mielipide joka asiaan ja kyky tuoda se erittäin vahvasti esille. Pieniä vääntöjäkin tuli, kun kaksi jääräpäätä pitivät tiukasti omista jutuistaan kiinni. Mutta ajattelen sen kuuluvan asiaan. Isompien riitojen jälkeen toinen soitti kuitenkin aina toiselle ja pyysi anteeksi. 

Huomaan, etten kykene kirjoittamaan mitenkään kovin järkevästi, kun ajattelen mummua. Kirjoitan juuri niin kuin ajattelenkin; ajatus hyppii asiasta toiseen nopeasti. Parempi siis palata nyt kouluun ja otsikonmukaiseen klikkailuun. Meillä oli koulussa pieni välikoe ja minun pääni tyhjeni aivan täysin, kun sain paperin eteeni. En osannut edes yksinkertaisia asioita. Illalla terapiassa unohdin kesken kaiken, miten virkataan. Minulla siis oli virkkutyö käsissäni, mutta en osannut yht'äkkiä tehdän kokulla mitään. Seuraavana päivänä en osannut lukea koulussa. Tai siis luin kyllä, mutta en ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä luin. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että opettaja päätti kärkkyä selkäni takana vähän väliä. Tällä viikolla, kun en ole jaksanut edes pukea päiväksi, totesin, ettei minusta ole vielä sitoutumaan noin tiiviiseen työskentelyyn. Jos poissaoloja tulee paljon, niin aika äkkiä tipahtaa kärryiltä. Olen äärettömän pettynyt itseeni. Luulin, että voisin jo olla leikisti normaali ihminen.

Normaaliutta vastaan sotii tämä pään klikkkailukin. Klikkaaminen on paras sana, jonka olen keksinyt kuvaamaan sisäisiä tapahtumia. Tunnen, kuinka eri osat ottavat vallan. Välillä pidemmäksi aikaa ja sulkien minut pois tietoisuudesta, välillä nopeasti vaihdellen, eli klikaten. Terapeuttini huomautti, että kesätauon jälkeen jokaisella tapaamisella noin 10 min ennen istunnon loppua joku osista pyrkii aina esiin. Tämä on sinänsä kiinnostavaa, että menetän ajantajuni täysin terapiassa, mutta joku osista nähtävästi on hyvinkin tietoinen siitä, kuinka kauan olen istunut siellä. Tämä osien vaihtuminen on raskasta. Ja erityisen raskasta on yrittää painaa ne muut hiljaisiksi, koska minun nyt vaan on pakko esimerkiksi olla lapseni kanssa. Tuleva viikonloppu tulee olemaan erittäin raskas. Mummu siunataan lauantaina ja minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten selviän. Pelottaa, että alan nauramaan. Minulla on siis erittäin veemäinen ominaisuus alkaa nauraa tilanteissa, joissa koen oloni epävarmaksi. Ja jos en ihan naura, niin pakkohymy tulee. En voi näistä kummallekaan mitään, ne tulevat suoraan selkärangasta. Kädet kyynärpäitä myöden ristiin, että pokka pysyy.

Tästähän tulikin aikamoinen sepustus. Pahoittelen sekavuutta ja pomppivaa kirjoitustapaa, nyt en pysty parempaan. Kiva, jos jaksoit kuitenkin lukea tänne asti. 

Perinteiseen tapaan toivottelen hyvät viikonloput jo näin torstaina. Toivottavasti myrsky jää vain ennusteeksi.