keskiviikko, 13. helmikuu 2019

Kadonneet viisi kuukautta

Heipä vaan hei,

Tajusin juuri äsken, etten ole kirjoittanut tänne mitään moneen kuukauteen. Ainakin on selvää, etten tule koskaan ansaitsemaan elantoani kirjoittamalla. :D Olen ollut jonkinlaisessa horroksessa monta kuukautta, enkä ole juuri ollut kosketuksissa muuhun maailmaan. Myös sairastelu on syönyt sosiaalista elämää. Mutta otetaan tähän nopea kooste tärkeimmistä tapahtumista / asioista.

Mummun kuolema aiheutti paljon surua ja sen myötä päädyin tilanteeseen, jossa voimavarani eivät riittäneet mihinkään. Jouduin lopettamaan iltalukion yhtä nopeasti kuin sen aloitinkin. Olin todella pettynyt itseeni, enkä oikein jaksanut nähdä elämässäni mitään järkeä. Jotenkin siitä kuitenkin selvittiin. Kävin risteilemässä loppuvuodesta ja se oli kyllä oikein piristävä kokemus. Olin jopa tekemisissä erään miehen kanssa, enkä edes muista, koska viimeksi oon tavannut miehiä baarissa. (Varmaan osittain siksi, etten käy baareissa.) Sillä riemulla mentiin taas muutama viikko eteenpäin. Sitten olinkin melkein kuukauden kipeänä ja se johtaakin oikeastaan tähän hetkeen. 

Oman kappaleensa ansaitsee välirikko rakkaan ystäväni/fwb:n kanssa. Kai tässä pitäisi ihan ensimmäisenä tunnustaa, että rakastan tätä miestä. Rakastan niitä hetkiä, kun olemme yhdessä ja musta tuntuu, että kaikki äänet sisälläni rauhoittuvat ja hiljenevät. Sanoja ei tarvita. Rakastan sitä, kun hän silittää hiuksiani, vaikka muuten en siedä sellaista laisinkaan. Ennen kaikkea rakastan sitä, että mun ei tarvi esittää mitään. Saan olla juuri niin ehjä tai niin rikki kuin olen. Kaiken säädön ja sähläämisen keskellä hän on se, joka pysyy. Vaikkakin joskus menee kuukausia, hän on kuitenkin aina paikalla. Ja koska hän on kovin erityinen ihminen, täytynee varmaan keksiä hänelle jokin uusi nimitys (vanhat lukijat saattavat muistaa Nuoren kundin). Olkoon hän siis kovin mielikuvituksettomasti vaikkapa Herra N. Herra N:n kanssa kävi hiukan keljusti juuri ennen mummuni uurnan laskua ja suutuin hänelle erittäin kovasti. Koska vihaan riitelemistä yli kaiken, yritin tulla aavistuksen verran vastaan, mutta hän ei reagoinut mitenkään viesteihini. Siitä kettuuntuneena laitoin välit poikki samana päivänä kuin tapaamisestamme tuli seitsemän vuotta täyteen. Välirikko jatkui aina viime viikkoon asti. Tajusin, että olen jo elämässäni tavannut N:n lisäksi yhden ihmisen, jonka kanssa oli sama sielujen sympatia. Tätä toista ihmistä ei enää ole, koska hänen elämäntuskansa kasvoi liian suureksi. Tämän ajatuksen jälkeen myönsin vihdoin itselleni, että N on aivan liian tärkeä minulle, jotta voisin elää ilman, että olen edes yrittänyt korjata välit. Anteeksi en pyytänyt, koska en ole tehnyt mitään väärin, mutta tarjosin sovintoa. Nyt sovinto on tehty, viestit eivät todellakaan lentele entiseen tahtiin, mutta toivon ja uskon, että tilanne korjaantuu. 

No, sitten tästä hetkestä. Oulun ja Helsingin tapahtumat ja niihin liittyvä uutisointi ovat aiheuttaneet minulle suuria ongelmia selvitä arjesta. Traumamuistot tunkeutuvat läpi jatkuvalla syötöllä. Lamaannun ja jäädyn aivan täysin monta kertaa päivässä. Osat vaihtuvat ja ahdistus on valtavaa. Yritän vain puskea jotenkin eteenpäin ja hyödyntää kaikkia oppimiani rauhoittumiskeinoja. En pysty puhumaan, enkä edes kirjoittamaan. Pakkojutut ovat pahentuneet. Mutta kyllä tämä tästä. Ehkä. Varmaan. 

Tässä tämänkertainen avautuminen. En tiedä, pitäisikö toivottaa jo hyvät vaput tässä vaiheessa, kun katsoo, kuinka usein olen tänne kirjoittanut. :D

torstai, 20. syyskuu 2018

Päässä klikkaa

Heippa ja anteeksi samaan syssyyn. Nyt tapahtui liikaa asioita samaan aikaan, joka aiheutti täydellisen jäätymisen blogin ja muunkin kirjoittamisen suhteen. Eli nyt vähän päivitystä ja klikkaamisen avaamista tiedossa.

Aloitetaan hoitoneuvottelun jatkojutuista. Eli sain jo ravitsemusterapeutille ajan, se olisi ollut toissa päivänä, mutta en jaksanut lähteä mihinkään. Sain myös sosiaalityöntekijälle ajan, se olisi ollut eilen, mutten jaksanut mennä sinnekään. Molempiin sain uudet ajat. En vaan nyt oikein jaksa ymmärtää, miksi menen suunnittelemaan tulevaisuutta sosiaalityöntekijän kanssa, kun tulevaisuus ei ainakaan todennäköisesti ihan lähimpään vuoteen sisällä koulutusta tai työtä. No, mennään, kun on niin sovittu.

Edellinen kommentti aukeaa ehkä paremmin tämän selvityksen myötä. Eli aloitin opiskelun iltalukiossa. Olen kyllä yo, mutta halusin kokeilla opiskelua. Lähinnä, että miten käytännössä jaksan sitoutua opiskeluun neljänä päivänä viikossa ja miten pärjään ihmisten ilmoilla. Vaikka minulla oli vain yksi kurssi, koulupäivä matkoineen kesti kolme tuntia. Alkuun kaikki meni hyvin. Vähän tuskailua, kun asiat eivät muistuneet mieleen ihan niin helposti kuin olin odottanut. Uskottelin itselleni, ettei minua haittaa, jos tämä kokeilu menee pieleen. Ehdin käydä koulua puolitoista viikkoa ennen kuin seuraavassa kappaleessa vastaantuleva asia tapahtui. Sen jälkeen oli vähän vaikeuksia.

Nyt tulee se tärkein, kamalin, raastavin ja tuskaisin asia, jonka takia en ole saanut kirjoitettua. Mummuni sai massiivisen sydänkohtauksen ja nukkui pois seuraavana iltana. Vaikka en vieläkään usko tapahtunutta todeksi, tulee kuitenkin niitä hetkiä, kun sen käsittää. Elämä suistui ihan raiteiltaan. Jotta ymmärtäisitte paremmin, täytyy kertoa laajemmin mummusta ja muusta. 

Toinen pappani (ko. mummun aviomies) kuoli ennen syntymääni ja toinen, kun olin 12. Minulle jäi mummu, joka sairasti skitsofreniaa, johon ei saatu kummoista hoitovastetta ja mummu, jonka kanssa minulla ei ollut kovin kummoiset välit, vaikka hän hoitikin meitä todella paljon ja oli liki päivittäin elämässämme osallisena ensimmäiset yhdeksän vuotta, jonka jälkeen hän muutti pois kotikaupungistani. Ensinmainittu mummu kuoli, kun olin 18. Jälkimmäisen kanssa meille alkoi muodostua läheisemmät välit, kun sain lapseni 19-vuotiaana. Viime vuosien ajan soittelimme toisillemme useita kertoja viikossa ja puhuimme lähes poikkeuksetta vähintään tunnin joka kerta. Yritin käydä katsomassa häntä useamman kerran vuodessa. Hän oli käytännössä ainoa isovanhempi minulle, joten menetys on moninkertainen. Olen kiitollinen, että saimme välimme kuntoon ja todella paljon enemmänkin. 

Nyt ymmärrätte varmasti paremmin, kuinka paljon tämä menetys sattuu. Odotan edelleen, että mummu soittaisi ja kysyisi kuulumisia. Olen useamman kerran ollut jo valitsemassa hänen numeroaan puhelimella, kunnes olen tajunnut, etten voi enää soittaa hänelle. Kaipaan mummua todella paljon. Kaipaan mummua, joka yritti ymmärtää sairauttani katsomalla jokaisen ohjelman kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja lukemalla Cheekin elämäkerrankin sen takia. Kaipaan mummua, jolla oli aina mielipide joka asiaan ja kyky tuoda se erittäin vahvasti esille. Pieniä vääntöjäkin tuli, kun kaksi jääräpäätä pitivät tiukasti omista jutuistaan kiinni. Mutta ajattelen sen kuuluvan asiaan. Isompien riitojen jälkeen toinen soitti kuitenkin aina toiselle ja pyysi anteeksi. 

Huomaan, etten kykene kirjoittamaan mitenkään kovin järkevästi, kun ajattelen mummua. Kirjoitan juuri niin kuin ajattelenkin; ajatus hyppii asiasta toiseen nopeasti. Parempi siis palata nyt kouluun ja otsikonmukaiseen klikkailuun. Meillä oli koulussa pieni välikoe ja minun pääni tyhjeni aivan täysin, kun sain paperin eteeni. En osannut edes yksinkertaisia asioita. Illalla terapiassa unohdin kesken kaiken, miten virkataan. Minulla siis oli virkkutyö käsissäni, mutta en osannut yht'äkkiä tehdän kokulla mitään. Seuraavana päivänä en osannut lukea koulussa. Tai siis luin kyllä, mutta en ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä luin. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että opettaja päätti kärkkyä selkäni takana vähän väliä. Tällä viikolla, kun en ole jaksanut edes pukea päiväksi, totesin, ettei minusta ole vielä sitoutumaan noin tiiviiseen työskentelyyn. Jos poissaoloja tulee paljon, niin aika äkkiä tipahtaa kärryiltä. Olen äärettömän pettynyt itseeni. Luulin, että voisin jo olla leikisti normaali ihminen.

Normaaliutta vastaan sotii tämä pään klikkkailukin. Klikkaaminen on paras sana, jonka olen keksinyt kuvaamaan sisäisiä tapahtumia. Tunnen, kuinka eri osat ottavat vallan. Välillä pidemmäksi aikaa ja sulkien minut pois tietoisuudesta, välillä nopeasti vaihdellen, eli klikaten. Terapeuttini huomautti, että kesätauon jälkeen jokaisella tapaamisella noin 10 min ennen istunnon loppua joku osista pyrkii aina esiin. Tämä on sinänsä kiinnostavaa, että menetän ajantajuni täysin terapiassa, mutta joku osista nähtävästi on hyvinkin tietoinen siitä, kuinka kauan olen istunut siellä. Tämä osien vaihtuminen on raskasta. Ja erityisen raskasta on yrittää painaa ne muut hiljaisiksi, koska minun nyt vaan on pakko esimerkiksi olla lapseni kanssa. Tuleva viikonloppu tulee olemaan erittäin raskas. Mummu siunataan lauantaina ja minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten selviän. Pelottaa, että alan nauramaan. Minulla on siis erittäin veemäinen ominaisuus alkaa nauraa tilanteissa, joissa koen oloni epävarmaksi. Ja jos en ihan naura, niin pakkohymy tulee. En voi näistä kummallekaan mitään, ne tulevat suoraan selkärangasta. Kädet kyynärpäitä myöden ristiin, että pokka pysyy.

Tästähän tulikin aikamoinen sepustus. Pahoittelen sekavuutta ja pomppivaa kirjoitustapaa, nyt en pysty parempaan. Kiva, jos jaksoit kuitenkin lukea tänne asti. 

Perinteiseen tapaan toivottelen hyvät viikonloput jo näin torstaina. Toivottavasti myrsky jää vain ennusteeksi.

torstai, 16. elokuu 2018

Hoitoneuvottelu ja terapiasuunnitelmaa

Eilen oli hoitoneuvottelu syömishäiriöpolilla. Mulla ei ole tällä hetkellä psykan polilla lääkäriä, joten sovittiin, että tämä sh-polin lääkäri hoitaa toistaiseksi myös psykan puolen asiat. Olen tyytyväinen tähän, sillä psykan polilla lääkärit ovat tavanneet minut kerran ja sitten onkin jo vaihtunut lääkäri. Nyt sovittiin, että jatkan sairaanhoitajalla käyntejä noin kahden - kolmen viikon välein. Vahvistetaan tätä syömisrutiinia, joka tällä hetkellä on aamupala, lämmin ruoka ja iltapala. Vielä yritetään saada myös jonkinlainen välipala ympättyä päivään. Olen huomannut, että syöminen on pysynyt paremmin aisoissa, kun olen alkanut syödä säännöllisemmin. Ravitsemusterapeutille tehdään lähete, sinne pääsee noin kuukauden - kahden sisään.

Lääkitys pidetään nyt entisenlaisena, siihen ei muutoksia nyt. Mullahan menee ketipinor, deprakine ja voxra, tarvittaessa diapam ja olanzapiini. 

Tulevaisuuttakin hiukan pohdittiin, mullahan on kuntoutustukea maaliskuun loppuun asti ja todennäköisesti jatkuu siitä. Mutta sovittiin, että menen polin sosiaalityöntekijälle juttelemaan vaihtoehdoista. Ihan mielenkiintoista. Haluan kuitenkin jossain vaiheessa palata töihin, mutta olen aika skeptinen sen suhteen, että hoitoalan töitä enää tekisin. No, aika näyttää. Kiva juttu oli sekin, että sovittiin, että mun terapeutti tulee seuraavaan hoitoneuvotteluun mukaan. Mun mielestä on tosi olennaista, että me kaikki ollaan niin sanotusti samalla sivulla.

Ja tästä päästäänkin hienosti aasinsiltana terapiaan. Oon nyt käynyt kaksi kertaa kesätauon jälkeen. Ennen taukoa huomattiin, että kun mulla on muuta tekemistä, oloni on luontevampi ja rentoutuneempi. Tästä syystä terapeuttini toi viimeksi lankoja ja erilaisia virkkuukoukkuja, jotta voisin valita mieleiset ja virkata terapiassa. Syksyn suunnitelmiin kuuluu nyt vakauttamisen lisäksi resurssien hankinta, että olisi sitten mahdollista alkaa rakentaa siltoja enemmän osien välille.

Viime kerta oli aika raskas. Hiljalleen on alkanut vaivata tietyt asiat lapsuudesta. Siellähän on asiaa, vaikka kuinka ja paljon, mutta nyt pinnalle nousi lähipiirissä tehdyt vakavat rikokset ja osittain niistä johtunut salailun ilmapiiri. Mulla oli lapsena tosi paljon salaisuuksia. Sellaisia, joita aikuiset kertoivat ja sitten vannotettiin, ettei niistä saa ikinä kertoa kenellekään. Totesin terapiassakin, ettei mun mielestä alle kouluikäisen tai alakoululaisen tarvitse edes tietää sellaisia asioita, joita minä jouduin kantamaan. Heti vaan tuli sitten sellainen olo, että vellon itsesäälissä, kun pohdin tuollaista.

Mun sisällä on niin paljon häpeää ja itseni vähättelyä ja tuomitsevuutta itseäni kohtaan, että on joskus todella vaikea saada sanotuksi mitään, kun heti tuntuu, että on ihan tyhmä tai jotenkin nolo. Ehkä siksi olikin aika hauskaa olla kännissä. Kännissä mikään ei ole noloa tai tyhmää. Tai jos onkin, niin ne voi laittaa aina siihen kännin piikkiin. Nyt kun on kohdattava maailma selvinpäin, on kohdattava se kaikkine tunteineen. Onneksi käyn terapiassa, niin ei tarvitse yksin näitä asioita kohdata.

Toivottelen taasen oikein mukavaa viikonloppua jo näin torstaina! :)

sunnuntai, 5. elokuu 2018

Ei pitäisi ikinä hehkuttaa...

...yhtään mitään. Torstaina oli tunnelma katossa ja kaikki okei. Perjantainakin oli vielä tosi kivaa. Menin kaveripariskunnalle ja käytiin yksillä (minä limpparilla) ja meillä oli oikein mukava ilta. Nukuin huonosti, mutta aamu alkoi ihan ihmismäisesti. Sitten se iski. Aivan kamala ahdistus, masennus, harhat, osien vaihtuvuus jne. Ihan kuin joku olisi painanut kytkintä aivoissa. Kaikki vaan räjähti käsiin. Onneksi ystäväni toi minut kotiin, enkä joutunut kulkemaan bussilla. Sain jotenkin pidettyä itseni kasassa kotiin asti, mutta täällä sitten olo huononi nopeasti.

Olen käytännössä maannut kaksi päivää sängyssä. En pääse ylös, en jaksa keskittyä mihinkään, eikä mikään tunnu miltään. Lapseni kotiintulo sai minut edes nousemaan ja olemaan läsnä. Ja kirjoittamaan tämän.Huomenna on terapia, toivottavasti se auttaisi. Ehkä nyt tämä viiden viikon tauko alkaa jo tuntua.

Hyvää tulevaa viikkoa kaikille! :) 

torstai, 2. elokuu 2018

Fiilispostaus

Nyt on tulossa oikein superviikonloppu. Huomenna menen kaveripariskunnalle istumaan iltaa, selvinpäin ja ilman tupakkaa (iik!), lauantaina armas ystäväni/fwb tulee käymään (ollaan viimeksi nähty pari kuukautta sitten) ja vielä pitäisi tavata yksi ystävä jossain välissä. Tämähän tietysti tarkoittaa sitä, että mun olis pitänyt siivota, mutta en jaksa. On niin kuumakin ja ukkoset ja sateet kiersivät tämän Helvetin esikartanon ohi. Tämä tarkoittaa myös sitä, että minulla on pitkästä aikaa lapseton viikonloppu. Vaikka lapseni onkin lempi-ihmiseni maailmassa, on mukavaa viettää aikaa ystävien kanssa.

Piti alunperin kirjoittaa ajatuksia äitiydestä ja vanhemmuudesta, mutta se nyt sitten jäi, koska en saanut sitä julkaistavaan muotoon. Siispä kirjoitan vain tällaisen kevyen välipäivityksen. Fiilikset on olleet suht hyvät, mutta nukkuminen on ollut aivan kamalaa. En saa kotia kovin viileäksi ja olen nähnyt hirveiä painajaisia. Ei ole meinannut sänky riittää, kun olen pyörinyt niin paljon. Josko se tästä, kun kelit vihdoinkin kohta viilenevät.

Kevyitä harhoja on ollut, siitä huolimatta, että otan Zyprexaa iltaisin 10 mg nukkumiseen. Minulla on sellainen oma tyyppi ollut aina, välillä se on enemmän mukana ja välillä vähemmän. Se on sellainen mieshahmo, joka on takanani. Selkeästi on pahantahtoinen. Nyt herra Tyyppi on sitten hengaillut mukana ja öisin tuijottaa tuossa sängyn vieressä. Tosi inhottavaa, vaikka toisaalta tuohon on tottunut. Kuulen myös vähän ääniä, vaimeaa lapsen itkua sisältäni ja erilaisia rapinoita ulkoisesta maailmasta. Yllättävän hyvin tässä onkin mennyt, kun terapiassa on viidettä viikkoa kesätauko. Maanantaina pääsen onneksi tuttuun tuoliin purkamaan kesän kuulumisia.

Eipä muuta kuin oikein kivaa viikonloppua kaikille jo etukäteen! :)